Miehellä on kannustava ote ja kantava ääni. Se kuuluu hänen puoli kerrosta alemmalla tasolla olevasta kodistaan minun kotiini selvästi. Se ärsyttää. Kaipaan vilkkaaseen elämänmenooni hiljaisia hetkiä. Miten ollakaan, ne asettuvat usein päällekkäin hänen etäopetustuntiensa kanssa.
Ärsyynnyn itseeni. Ei ole hänen syytään, että sotien jälkeen rakennettu talomme on tehty heiveröisistä aineksista. Ja hän on todella selkeän ja ystävällisen oloinen opettaja.
Ääni kuuluu selkeästi, koska hän työskentelee raollaan olevan ikkunan ääressä. Eikä hän voisi tehdä työtään jossain muualla, ajattelen ärtyneenä.
Ärsyynnyn itseeni. Ei ole minun asiani määrätä, missä hän kotonaan työskentelee.
Yritän keskittyä lukemaani kirjaan. ”Hyvä Tiina. Juuri noin essiivi käyttäytyy. Hienoa, sinä edistyt kiitettävästi. Ja nyt sitten tehtävä kaikille: kirjoittakaa lause, jossa käytätte elatiivia ja inessiiviä.” Kuuntelen tai paremminkin kuulen hänet enkä edes muista, missä kohden kirjaa ajatus katkesi.
Menisinkö moikkaamaan häntä ja kertoisin kokemastani häiriöstä? Ei hän varmaankaan tiedä aiheuttamastaan ongelmasta. En mene. Eihän hän aiheuta häiriötä vaan minä se tässä häiriinnyn.
On tehtävä asialle jotain. Siirryttävä lukemaan makkariin tai keittiöön. Ei hyvä ratkaisu. Niissä ei ole tilaa hyvälle lukutuolille. Nykyinen lukupaikka on täydellinen. Siinä katse saa harhailla kirjan herättäneen ajatuksen tai tunteen kanssa ikkunasta kaukaisuuteen – ja se vasta nautinto on.
Areenasta löytyy Radion sinfoniaorkesterin konserttitallenteita. Ne soimaan! Ääni tulee kuitenkin väärästä suunnasta ja jään kirjani kanssa puristuksiin kahden äänimaiseman väliin. Suomen kielioppi voittaa.
Katselimme lapsenlapsen kanssa aamuvarhaisella auringonnousua. Hämmästelimme, miten nopeasti se nousi. Ihana näky ja hetki. Nappaan siitä itselleni mielikuvaharjoituksen:
Jos aurinko nousee…Maapallo pyörii…Ihmiset hyörii…Elä ja anna toisten elää… Hartiat laskeutuvat rentoina ja lämpiminä alas…Ympärilleni syntyy läpinäkyvä suoja, jonka pinnasta ylimääräiset äänet kimpoavat takaisin…Minä luen…Katselen ulos…Rentona…Nautin.
Onnittelen mielessäni naapurin oppilaita siitä, miten hyvä opettaja heillä on. Elän ja annan toisten elää, tässä kodikkaassa talossamme upean luonnon keskellä.
Saan voimia harjoitteluun Helsingin Sanomissa esitellyn ”Kuulumme toisillemme – kirjeitä ja kirjoituksia ystävyyden politiikasta”-teoksen aatoksista. Kuten että vastauksia hyvin voimiseen kannattaa etsiä ystävyydestä. Yhteistä elämäähän me tällä pallolla elämme. Ei yksilön tarpeet mene yhteisten edelle vaan molempi parempi, harmonia ja tasapaino. Ihminen voi kasvaa yksilönä yhteisön tuoman voiman kautta.
Aion tutustua naapuriini, kunhan vain kohtaamme. En vielä tunne häntä. Sukunimensä on ovessa ja seuraavassa yhtiökokouksessa hän saa habituksen. Ehkä voimme tutustua ystävällisessä hengessä. Ja joskus tulevaisuudessa nauraa yhdessä sille, mitä ääniä kumpikin meistä naapurustolleen tuottaa.
Kuten esimerkiksi lapsenlapsi, joka auringonnousun ihailun innostamana alkaa hyppiä tömistämään esittäessään nousevaa aurinkoa tai siis pyörivää maapalloa – hyvin aikaisin aamulla.