Eletään 1930-lukua Pohjanmaalla. Harmaan talon pihalla seisoo mies reppu selässä. Vanhempi mies on polvillaan maassa ja hän on kietonut käsivartensa repunkantajan jalkojen ympäri. Hän hokee paksulla äänellä: ”Elä lähe poikakulta suen suuhun.” Siinä ympärillä ovat hiljaisina ja säikähtäneinä nuoremmat sisarukset. Lähdössä olijan äiti on hiljaa, sisäänpäin kääntyneen oloinen. Hän on synnyttänyt kymmenen lasta, joista kahdeksan on jäänyt eloon.
Reppuselkäinen on vanhin, Alfiksi kutsuttu, Alfrediksi kastettu. Alfi oli lähtenyt Kanadaan metsätöihin muutamia vuosia aiemmin. Siellä elämän piti olla helpompaa ja leivän leveämpää. Vai houkuttelivatko toiset lähtijät nuoren miehen mukaan seikkailuun? Tai ehkä oman isän esimerkki vaikutti – Ameriikkaan hänkin oli nuorena lähtenyt kultaa vuolemaan.
Kovassa oli leipä kuitenkin Kanadassakin eivätkä metsureiden elinolot olleet helpot. Työ oli rankkaa, lopputilillä uhkailtiin, jos ei tehnyt pomon mielestä riittävästi. Tienistit olivat silti niukanlaisia ja kotina peti parakissa. Agitaattoreiden kutsut uudesta työläisten johtamasta maasta alkoivat kiinnostaa. Ei olisi niskaan puhaltavia työnjohtajia vaan työläisten valta. Itse saataisiin päättää, mitä tehdään, miten tehdään ja tuotokset käytettäisiin yhteiseen hyvään. Kaikille riittäisi työtä ja leipää ja huolenpitoa. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus muuttuisivat todellisuudeksi. Olisi vain vastattava kutsuun rohkeasti ja antauduttava uudelle maailmalle.
Tuollainen maalailu herätti epäilyksiä. Kotopuolessa ei tällaista puhetta ollut kuultu Venäjästä, pikemminkin päinvastoin. Mutta jonkinlainen toivo myös kosketti keveillä sormilla mieltä. Entä jos sittenkin? Olisiko elämällä tarjottavana muutakin kuin rankkaa raatamista päivästä toiseen? Uskoisiko? Uskaltaisiko? Pääseehän sieltä pois, jos annetut lupaukset eivät pidä kutiansa. Mikä minua täällä pidättelee – ei mikään. Minä lähden!
Ensin oli säästettävä rahat laivalippuun. Sitten oli kohdattava kotiväki ja kerrottava, että nyt tämä poika suuntaakin itään. Sinne rakentamaan työläisten omaa valtiota.
Isä ei ymmärrä eikä soisi minun lähtevän. Mikä sitä niin pelottaa? Tavallisia ihmisiähän ne venäläisetkin ovat. Velipojille lainattiin niiltä nimiäkin niin kuin Nikolai – jota tosin sanotaan Niiloksi ja Oivan toinen nimi on Dimitri. Sen nimisiähän oli niissä kasakoiden kasarmeissa. Säällisiä miehiä ne tavalliset sotapojat kuulemma olivat ennen kuin ne lähetettiin takaisin omaan maahansa. Kai ne ajat ja sortovuosien muistot painavat isän mieltä ja ihmekös tuo. Mutta nyt on asioiden tila muuttumassa. Venäjällähän oli se vallankumous ja nyt sinne tarvitaan lisää väkeä, että saadaan työläisten valta vahvistettua.
Äiti on leiponut. Leivät ja voi ja suolaläski tekevät repusta painavan. Vaan sellaista reppua kantaa hyvillä mielin.
Irrotan isän kädet ja autan häntä nousemaan. Isä on sairaalloinen ja äiti sen takia uupunut ylenmääräisestä työstä. Tuossa on kuitenkin liuta poikia kasvamassa äidin ja isän tueksi talonpitoon. Lähetän rahaa ja tietoa, kun pääsen perille Karjalaan, lupaan. Sen aion tehdäkin.
Lähden matkaan. Kävelen päivästä toiseen. Rajaseutua lähestyessäni yhytän toisia ylitystä suunnittelevia. Agitaattorit ovat neuvoneet, että yli pääsee helposti metsäisten paikkojen kohdalla. Yöllä ja hiljaa on mentävä. Toisella puolella on antauduttava mahdollisimman pian sotilaille ja esitettävä paperit. Vievät sitten viranomaisten luo ja kaikki selviää. Lähdemme pieninä porukoina yön selkään. Mieli on samalla kertaa jännittynyt ja rauhallisen toiveikas.
—-
Pohjanmaalle saapuu Petroskoista vuoden kuluttua kirje. Näyttää olleen matkalla pitkään. Alfi kertoo menneensä naimisiin ja esittää vakavan pyynnön. ”Voiko äiti käydä puhumassa Oulaisissa nimismiehelle, että antaisi kirjallisen luvan palata vaimon kanssa takaisin Suomeen. Selitän sitten paremmin, kun palaan. Teitä tervehtien: Alfi ja vaimonsa Elsa”
Äiti lähtee Oulaisiin ja esittää asian: tarvitaan viranomaisen lupa tulla maahan. Muuten ei pääse rajan yli, hän selittää. ”Pysyköön nyt vaan siellä työläisten ihmemaassa, kun niin kovasti sinne halusi”, sanoo nimismies eikä anna paperia. Äiti käy vielä jonkin ajan kuluttua uudelleen. Pyytää ja selittää, että pojan on siellä paha olla. Nimismies ei anna paperia.
—-
1950-luvulla alkaa Suomeen tihkua tietoa Stalinin vainoista ja Siperia-karkotuksista. Erityisesti vihollisiksi on luettu muista maista tulleet ihmiset. Suomalaisia on tapettu joukoittain, huhutaan. Epäilty vakoilijoiksi ja ties miksi. Päätellään, että niin on Alfillekin käynyt. Alfi meni suen suuhun. Hänestä ei enää puhuttu.
—-
Eletään 1960-lukua. Alfin toivon maasta, Neuvosto-Venäjästä, on tullut Neuvostoliitto. On YYA-sopimus, yhteistyötä ja ystävyyttä. Raja on edelleen tiukka. Sieltä tulee kuitenkin yllättävä yhteydenotto. Rouva Elsa kysyy, otetaanko hänet vastaan viikon vierailulle ja vastataanko kuluista. Virallisen oloiseen kirjeeseen lähetetään heti myönteinen vastaus: otetaan vastaan ja vastataan kuluista.
Elsa tulee. Hän on hyvin hiljainen, suorastaan vaitonainen. Hymyilee, koskettelee tavaroita, kankaita ja Alfin äidin turkkia. Äiti kysyy Alfista. Elsa ei vastaa. Pyörittää vain päätään ja kuiskaa niin hiljaa, etteivät kuulijat tiedä, kuulivatko he vai kuvittelivatko. ”Siperia, kuoli.” Ei muuta. Tulkkikin oli hankittu, kun ei tiedetty, oliko hän unohtanut suomen kielen. Sekään ai auta. Elsa tapaa Alfin veljet ja siskot, katselee vanhoja valokuvia. Itsestään hän ei kerro mitään. Lähtee viikon kuluttua takaisin Petroskoihin.
—-
Eletään 2020-lukua. Helsingin Sanomissa kerrotaan, että Kansallisarkistossa aloitetaan tutkimus, jonka tavoitteena on selvittää Suomesta Neuvosto-Venäjälle menneiden ja siellä eläneiden kohtaloita niin tarkoin kun mahdollista. Ihmisiä pyydetään lähettämään tietojaan. Laitan sähköpostitse tiedon setäni tarinasta sellaisena kuin olen sen tädiltäni kuullut. (Tässä tarinassa olen kyllä mielikuvituksen avulla aukkoja täyttänyt.) Tutkija lähettää vastauksen, että toistaiseksi nimeä ei ole löytynyt. Nyt hanke on Ukrainan sodan takia jäädyttänyt yhteistyön Venäjän kanssa, mutta tietoja hankitaan muualta maailmasta.
Alfi-setäni lähti paremman elämän toivossa ensin länteen ja sitten itään. Hänen elämänsä tuhoutui tämän inhimillisen haaveen tavoittelussa. Mieleeni nousee nykyajan lähtijät, jotka myös hakevat paremman elämän mahdollisuuksia. Tuhansia elämiä on tuhoutunut ja tuhoutuu. Tulee syvän surullinen olo.
Teksti perustuu osittain kirjoittajan suvussa kerrottuun tarinaan.