Astuin bussiin tammikuun kylmänä aamuna Helsingissä. Olin painanut talvihatun syvälle päähäni, niin että kasvot tuskin näkyivät ja nostanut talvitakin kauluksen pystyyn. Bussi oli täynnä, myös sen etuosan invalidi- ja vanhuspaikka oli varattu (en ole invalidi enkä vanhus). Jäin seisomaan, jolloin invalidi-ja vanhuspaikalta nousi keppiin nojaten vanha herra.
Hän sanoi:
– Hyvä rouva, olkaa hyvä, tässä on teille paikka.
– Kiitos, voin hyvin seisoa, olkaa hyvä ja istukaa, vastasin.
– Ei hyvä rouva, kyllä tämä paikka on teille.
– Kiitos, vastasin. Ja kävin istumaan. Ja tämä ihastuttavan kohtelias herrasmies seisoi seuraavat kymmenen minuuttia bussissa.
Hieno kokemus, mutta se tapahtui 13 vuotta sitten! Olin mielessäni tuolloin sydämistynyt, että näytänkö näin vanhalta, vaikka en ollut vielä edes 60-vuotias. Toisaalta saatoin näyttääkin, koska olin työn uuvuttama ja tullut juuri Afrikasta työmatkalle Suomeen.
Toinen kokemus tapahtui saman vuoden kesänä raitiovaunussa Helsingissä. Oli helteinen kesäpäivä ja raitiovaunukin oli kuuma. Astuin sisään ja jäin seisomaan, koska kaikki paikat olivat täynnä. Silloin nuori mies nousi ja sanoi:
– Olkaa hyvä, rouva.
– Kiitos paljon, vastasin ja olin tyytyväinen.
Olin siis ilmeisesti aika väsyneen oloinen ja näköinen.
Tähän on todettava, että nykyisin saan seisoa ihan rauhassa bussissa, metrossa ja raitiovaunussa. Nuoriso istuu ja tuijottaa kännykkäänsä tai he juttelevat keskenään. Ei puhettakaan, että minulle tarjottaisiin paikkaa. Olen siis ilmeisesti nuorentunut.
Kaupoissa minua teititellään ajoittain, samoin lääkärissä. Ehkä siellä on ohjeistettu toimimaan näin. Maailma muuttuu ja on mielenkiintoista seurata, miten vanhempaan naiseen suhtautudutaan. Onneksi vapautuneesti eikä ikä enää merkitse kaikkea, vaan ihmistä kohdellaan hänen ominaisuuksiensa ja kohtaamisten perusteella. Jatkan siis iloisesti seisomista metrossa ja bussissa, vaikka joskus olisi mukava levähtää.