Tavattuani Vesilahden kirkkoherran Harri Henttisen olen alkanut pohtia uskontoa ja uskoa. Olen luterilaisen kirkon jäsen enkä kovin aktiivinen. Osallistun perinteisiin kirkollisiin tapahtumiin kuten ripille pääsyyn, häihin ja hautajaisiin. Viime vuosina on ollut yhä enemmän hautajaisia.
Hautajaisissa on ollut aikaan pysähtyä kirkkosalissa kuuntelemaan siunauspuheita ja virsien sanomaa. Silti usko ja uskonto ovat edelleen kaukaisia enkä ole päässyt raamatun sanomien sisälle. Pohdin siis edelleen, mitä on usko, uskonto ja kirkko.
Lähden liikkeelle helpommasta eli kirkosta ja papistosta. Minulle kirkko on lähinnä perinteiden siirtäjä kirkossa kävijälle. Kuten monet muutkin osallistun rippijuhliin, häihin ja hautajaisiin. Nämä perinteet liittävät minut kirkkoon ja tarjoavat muodollisesti jatkuvuutta. Osallistun aika ajoin ehtoolliselle, mutta se jää minulle vieraaksi. Mitä kirkko siis merkitsee minulle? Kirkko tarjoaa minulle järjestetyn tuen näihin perinteisiin. Sitten tulevat jumalanpalvelukset, joihin osallistun vain jouluna ja joskus pääsiäisenä. Jumalanpalvelukset ovat minulle vieraita.
Papisto edustaa minulle kirkon virkamiehiä tai viranhaltijoita. Vuosikymmenten aikana olen tavannut vain yhden papin, Harri Henttisen, jota voin kutsua Jumalan palvelijaksi. Papit ovat toimittaneet edellä mainittujen tilaisuuksien tehtävät, mutta tuskin koskaan puhutelleet minua. En moiti heitä, saattaa olla etten ole kuullut heitä. Harri Henttisen lisäksi poikani kastanut pappi ja meidät matkaan siunannut pappi Helsingissä puhutteli minua.
Uskonto on minulle tieteenala, jota en ymmärrä, mutta haluaisin tietää siitä enemmän. Uskontoon kuuluvat luterilaisuuden lisäksi muut uskonnot. En tiedä niistä mitään. Ortodoksisuudesta olen nähnyt rituaaleja, jotka ovat kauniita ja rauhoittavia. Islamista tiedän tuskin mitään. Juutalaisuudesta en tiedä mitään. Kuitenkin uskontojen nimissä käydään juuri nyt sotia. Miksi uskonsotia käydään edelleen? Israel hyökkää ja tappaa tuhansia ihmisiä Lähi-Idässä, Putinin Venäjä tappaa omia kansalaisiaan sotilaina ja kymmeniä tuhansia ukrainalaisia sodassa Ukrainaa vastaan. Kirkot siunaavat vallanpitäjien sodat, vaikka jumalat ovat rakkauden ja rauhan jumalia. Vai ovatko? Näin meille ainakin opetetaan. Muuttuisiko maailma, jos ymmärtäisimme paremmin toistemme uskontoja? Ovatko sodat sittenkin vain vallanpitäjien sotia, eivät uskonsotia. Olen taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen.
Uskonto on minulle filosofia, joka helpottaa ihmisten kärsimyksiä. Uskonto on oppi jostakin paremmasta, kuten pääsystä paratiisiin ja kuolleiden herättämisestä. Päästäkseni uskonnon ja luterilaisen kirkon sisään minun pitäisi lukea Raamattua. Ja käydä keskusteluja pappien ja uskontotieteilijöiden kanssa.
Ja sitten kaikkein vaikeimpaan eli uskoon. Usko on haastava asia. Miten voin uskoa johonkin, jota ei ole, ei ainakaan konkreettisesti. Kirkko ja papisto luovat toivottavasti uskoa Jumalaan. Jos sellainen on. Vesilahden kirkkoherra Harri Henttinen sanoi: Jumala on. Kysyin Henttiseltä, ketä minun pitäisi rukoilla, jos rukoilen: Jumalaa, Jeesusta vai Pyhää Henkeä. ”Voit rukoilla ketä haluat, sillä ei ole merkitystä, kaikki rukous menee samaan kohteeseen. Jumalalla on kolmet kasvot: Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki tai Isä, Poika ja Pyhä Henki.” Henttisen ajatukset elämästä ovat mielestäni tärkeitä: ”Älä huolehdi tai pelkää, Jumalan avulla kaikki järjestyy.” Sitten: ”Elä tätä päivää, ja jokainen tarvitsee rakkautta, emme selviä yksin.”
Pääsiäisenä kuuntelin ja katselin ohjelmia pääsiäisen sanomasta. Jos ymmärsin oikein, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen kautta saamme ”iankakkisen elämän”, koska Jeesus sovitti syntimme. Mitä se tarkoittaakaan. Kuolemme mutta jatkuuko elämämme kuoleman jälkeen. Kuolemaa ei siten tarvitse pelätä. Tätä jäin pohtimaan. Mutta edelleen tunnen vierautta radion ja TV:n pääsiäisohjelmien mielestäni pateettisiin puheisiin.
Jatkan uskon pohtimista ja tapaan varmaan uudelleen kirkkoherra Harri Henttisen kyselläkseni näistä asioista.