Uuden tutkimuksen mukaan pojat ja nuoret miehet ovat kiinnostuneita kristinuskosta, nuoret naiset ovat kiinnostuneita henkisyydestä. Kirkko ja kaupunki – lehti haastatteli jo kolmessa numerossa entisiä nuoria miehiä ja nykyisiä mediavaikuttajia heidän suhteestaan uskoon ja kirkkoon. Entinen ateisti oli tullut uskoon, hänelle Jumala oli jopa vittuillut. Seuraava haastateltava muistutti, että Raamatussa puhutaan säästäväisyydestä. Kolmas kehotti tarkkaan harkitsemaan mihin uskonsa sijoittaa. Uskoa ei valita fiilispohjalla, hän totesi.
Hienoja avauksia Kirkko ja kaupunki -lehdeltä. Ehkäpä seuraava laaja haastattelu tehdään jostain naisesta. Hehän ainakin toistaiseksi kirkon penkit täyttävät. Vaikkapa varhaiskasvattaja, kätilö tai opettaja voisi kertoa, miten usko näkyy heidän elämässään.
Osallistuin muutama viikko sitten erääseen keskusteluryhmän, jossa kerrattiin kristinuskon perusasioita. Tulin sanoneeksi, että olen kyllä kristitty, mutta en uskovainen. Minut leimattiinkin tuota pikaa tapakristityksi. ”Lapset on siis kastettu, käyt joulukirkossa ja maksat kirkollisveron.” Kyllä, tuotakin, mutta toki käyn jumalanpalveluksessa muutoinkin, ja rukoilen. Mutta en ole tullut uskoon.
Olen kasvanut pienessä kainuulaisessa kylässä, jonka henkistä ilmapiiriä hallitsi kaksi herätysliikettä, lestadiolaiset ja körttiläiset. Molemmissa oli jyrkät rajat, mikä on syntiä ja mikä ei. Enemmistö asukkaista oli ns. kirkkouskovaisia, varmaankin niitä tapakristittyjä. Ketkä antoivat kierteleville romaniperheille yösijan? Kuka kutsui jouluvieraaksi yksinäisen vanhuksen? Kuka antoi tilapäistä työtä yksinhuoltajalle? Nämä tapakristityt, jotka osoittivat lähimmäisenrakkautta silloinkin, kun siitä itselle ei ollut hyötyä.
Keskikoulun viimeisellä luokalla kouluun tuli viidennen herätysliikkeen edustajia, kaksi nuorta miestä, jotka pitivät painostavan opetustuokion. ”Maailmanloppu voi tulla huomenna, jos et nyt tule uskoon, niin joudut helvettiin.” En kestänyt olla luokassa, vaan siirryin ulkopuolelle. Siihen tuli myös luokkatoverini, joka sanoi ”Ehkäpä he ovat oikeassa, jospa maailmanloppu on lähellä.” Vieläkin tuo muisto ahdistaa ja saa minut karsastamaan uskovaisuutta.
Maailman uskonnoista kristinusko on väkimäärältään suurin. Se kasvaa erityisesti Afrikassa, Euroopassa kristinuskon merkitys vähenee yleisen sekularisaation seurauksena. Tämä näkyy myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärän laskuna. Tulevaisuudessa jäsenmäärä supistuu entisestään, kun suuret ikäluokat poistuvat eivätkä nuoremmat enää tuo lapsiaan kasteelle. Vielä kirkkoon kuuluu 3,6 miljoonaa jäsentä. Enemmän kuin mihinkään puolueeseen tai järjestöön.
Tapakristityiksi tai kulttuurikristityiksi kutsutaan henkilöitä, jotka kuuluvat kirkkoon, koska arvostavat kristillistä perinnettä, vaikka eivät uskoisikaan kaikkiin kirkon opetuksiin. Elämän käännekohdissa kirkon rituaalit ovat heille tärkeitä. Kirkon tekemä sosiaalinen työ, diakonia, on monelle syy kuulua kirkkoon.
Entäpä, jos kirkko olisi vain tosiuskoville, ei meille tapakristityille, epäilijöistä puhumattakaan? Se edellyttäisi Suomen evankelisluterilaisen kirkon korvaamista useilla pienillä kirkoilla tai seurakunnilla, joihin uskovat liittyisivät omien mieltymystensä mukaisesti, usein karismaattisen papin johtamana. Jokainen voisi valita liittyykö sellaiseen seurakuntaan, jossa homopariskunnat vihitään vai sellaiseen, joka ehdottomasti kieltäytyy vihkimästä. Joillekin tämä näyttää olevan kristinuskon ydinkysymys. Minä en toivo tällaista kehitystä. Mihin epävarmat, uskossaan hapuilevat ja epäilijät kuuluisivat? Puhdas ja aatteellinen on monesti ahdas ja puutteellinen.
Onko kristinusko tuonut ihmiskunnalle enemmän siunausta kuin kirousta? Jos ei olisi uskontoja ei olisi sotiakaan? Uskontoa käytetään tekosyynä vaikka lopulta kyse on vallanhimosta, ahneudesta ja kostonhalusta. Venäjän ortodoksinen kirkko kunnostautuu kristinuskon halventamisessa siunaamalla Ukrainan sodan. Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että muutkin kirkot ovat aikanaan syyllistyneet vastaavaan. Ns. länsimaiset arvot pohjautuvat pitkälti kristinuskoon. Se on edistänyt tasa-arvoa, köyhistä, sairaista ja vammaisista huolehtimista, sekä reformaation seurauksena kansanvalistusta kuten lukutaitoa. Toisaalta uskonnon varjolla on tehty hirmutekoja, peloteltu ja harjoitettu henkistä väkivaltaa. Ei Uskontojen uhrit -järjestöä ole suotta perustettu.
Kirkon roolista voidaan olla montaa mieltä. Pitääkö kirkon ylipäänsä sotkeutua millään tavalla yhteiskunnallisiin kysymyksiin? Minusta pitää. Arvostan sitä, että kirkko toimii yhteiskunnassa jonkinlaisena vastavoimana markkinavoimille. Vielä kirkon penkkiin saa istua ostamatta mitään.
Olen saanut kirkon työntekijöiltä tukea ja lohtua elämäni kovimmassa koettelemuksessa, kun mieheni ja lasteni isä kuoli liikenneonnettomuudessa vain 43- vuotiaana. Olen yrittänyt uskoa niin kuin kirkko opettaa, mutta en ole kaikista asioista samaa mieltä, epäilenkin. Mutta lapsena opetetun iltarukouksen muistan vieläkin, ja toisinaan, aamuisin pyydän varjelusta itselleni ja perheelleni. Lentopelkoisena rukoilen erityisesti lentokoneessa. Lapsellista, voi moni ajatella. Olkoon, mutta minun oloani se helpottaa. Kun veljeni sairastui vakavasti, hän pyysi minua rukoilemaan puolestaan ja sanoi itse rukoilevansa ”tapahtukoon sinun tahtosi.” Minä rukoilin yksinkertaisesti veljen parantumista. Mietin, miten lapsuuden opetukset kantavat vuosikymmenien päähän. Vanhempani eivät kuuluneet ns. uskovaisiin, vaikka omalla hiljaisella tavallaan uskoivatkin. Emme ole koskaan puhuneet uskon asioista keskenämme, kuitenkin veli pyysi minua rukoilemaan puolestaan. Minulle horjuva uskoni Jumalaan merkitsee turvaa. Mutta, kun en ole tullut uskoon, pitäisikö minun jäädä jonnekin kirkon porstuaan? Entäpä samaa sukupuolta olevat pariskunnat, joilta äänekkäimmät uskovaiset sulkisivat kirkon oven kokonaan?
Kirkon jäsen voi olla myös uskomatta mihinkään, kunhan on kastettu ja maksaa kirkollisveron. Moni maksaa mielellään. Kirkon sanoma puhuttelee: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, mitä tahdotte, että muut teille tekevät, tehkää te heille. Vuorisaarna kokonaisuudessaan. Uskonto on kulttuurisidonnaista. Olisinko muslimi tai hindu, jos olisin syntynyt vaikkapa Pakistanissa tai Intiassa? Todennäköisesti. Minusta meille suomalaisille, vaatimattomille ja itsestään melua pitämättömille ihmisille sopii koruton luterilaisuus. Ainakin se sopii minulle. Luterilaiseen kristillisyyteen kuuluu käsitys armosta. Että eivät hyvät teot tai ominaisuudet vaan armo yksin pelastaa. Tähän luottaen viime pyhänä, Hyvän paimenen sunnuntaina, menin kirkkoon, istuuduin takapenkkiin niin kuin lapsena mummon kanssa. Istuin ihan hiljaa, yhdyn tuttuihin virsiin, kuuntelin papin puhetta, menin ehtoolliselle ja panin käteni ristiin. Kiitos taas tästäkin päivästä.