Otteita vanhan naisen elämästä

22.5.24 | Auni-Marja Vilavaara

Kesäaamu mökillä. Kello on kuusi aamulla, on valoisaa ja lämmintä. Niin kuin aina kesällä tai ainakin muistan niin, että aina kesällä on ollut lämmintä. Tänään mökillä on vieras. Vanha mies.  Hän on jo hereillä, kun raotan makuhuoneen ovea. Vanhana on aamuvirkku. Hän on ollut jo monta päivää vieraana. Hän asuu hoivakodissa. 

Hänet pitää siirtää verannalle nauttimaan ulkoilmasta ja kesän tuoksuista. Ja sitten takaisin huoneeseen lepäämään. Aamu alkaa kuitenkin vessakäynnillä ja kasvojen pesulla niin kuin joka aamu. Ja sitten aamupala. Kaurapuuroa ja maitoa. Sekin on ollut sama aamupala jo vuosikymmeniä

Kuinka pitkä aika olikaan viime sodasta? Jäin miettimään, kun vein tarjotinta keittiöön. Sota meni, mutta se jätti jälkensä ihmiseen. Jotain katosi lopullisesti. Taaskin mietin, että miksihän vielä soditaan, kun kerran tiedetään, että sota jättää jälkensä. Se jättää jälkensä luontoon ja ihmiseen. Puut kasvavat uudelleen, ihminen jää sinne muistoihin, menetettyyn rajaan tai menetettyyn näköön tai kuuloon tai tapahtumiin, jotka eivät lähde minnekään vaikka kuinka yrittäisi.  Ne eivät kasva ihmisestä pois. 

Tuli vain mieleeni siinä tiskatessa, että silloin vuosikymmeniä sitten niitä tapahtumia ei nähty suorana lähetyksenä verkosta.  Nyt ne vyöryvät olohuoneisiin ja ihmismieliin joka päivä. Mitähän jälkiä sekin jättää ihmisten, erityisesti lasten ja nuorten mieliin? Palaan takaisin keittiöön ja tiskaan aamun astiat loppuun.

Sitten kuljetan pyörätuolilla vanhan miehen verannalle. Minunkaan käsivoimani eivät ole enää sen nuoren naisen käsivoimat, joka nosteli 50 litran maitotonkaa lavalle. Verannalla, puiden varjossa, vanha mies voi muistella niiden kesien tuoksuja, niiden kesäaamujen, kun hän oli lapsi, eikä ollut ollut tietoa sodista.  Elämä oli ollut  paljain jaloin hyppelyä, helppoa ja hyvää. 

Alan valmistella lounasta. Emme ole yksin. Talo on täynnä ihmisiä. Jokaisella on omat kiireensä heti aamusta paitsi niillä, joiden aamu-uni kestää puoleen päivään. Nukkukoon rauhassa. Ihmisellä on oltava oikeus levätä, kun väsyttää. Sen olen oppinut elämän aikana, jos muuta ole oppinutkaan. Jatkan lounaan valmistelua ja siinä sivussa laitan pesukoneen päälle, paahdan leipiä ja keitän uutta kahvia. Ilman kiirettä, huomaamatta. Kukaan ei kysele jaksanko tai voinko auttaa. Vanhan naisen verkkaista puuhastelua.

Haen miehen vessa-asioilleen ja siirrän lepäämään. Huomaan, että hän ei voi hyvin. Hän yllättäen oksentaa. Tuon vadin, pyyhkeitä ja vesialasin. Mittaan verenpaineen ja tarkistan kuumeen. Nyt ei auta muu kuin soittaa ambulanssi. Selitän osoitteen ja reitin ja kuulen, kuinka kauan menee. Katson, että vanha mies ei tukehdu. Nyt lounas saa odottaa. Pyydän jotakin auttamaan. Saankin apua. Pienimpiä on myös jonkun aikuisista valvottava, että eivät mene järveen. Että vaikeudet eivät ala kasaantua. Sekin apu järjestyy. Ambulanssi tulee, ensihoitajat suurine laukkuineen. Selvä asia, vanhus lähtee sairaalaan. Voi olla sydän, mutta voi olla jotain muutakin. Joku lähtee mukaan. Minä en pääse. Koko talo on täynnä ihmisiä. Lounas on valmisteilla.

Sairaalasta soitettiin. Vanha mies selvisi. Vein pyykit narulle kesätuuleen kuivumaan. Aloin valmistella illallista. Talo on täynnä elämää.