Pitkä ja lämmin kesä alkaa taittua syksyksi. Arkea on määrittänyt uintireissut, perunamaa, kasvihuone ja omenasato. Onneksi puhelu tuntemattomasta numerosta havahdutti: Kohtelias opiskelijaääni kyseli minua opiskelijoiden ainejärjestön akateemisen 50-vuotisiltajuhlan puhujaksi. Ajatukseni lähtivät laukalle.
Siitä on 50 vuotta, kun aloitin yliopistossa assistenttina. Mieleeni vyöryy muistoja ja muutoksia. Ensimmäisenä iski tajuntaani radikaalin opiskelijaliikkeen uho ja tuho. Erityisesti poliittinen opiskelijaliike oli päälle käyvä. Joko kuuluit edistyksen eturiviin tai tuit taantumusvoimia.
Sitten tuli ajanjakso, kun suuret ikäluokat vyöryivät laajenneeseen sosiaalitoimeen, uudistuvaan opetustoimeen, laajenevaan suunnitelmataloushallintoon ja politiikan pyörteisiin. Työnteko oli mielekästä. Perheellisillä ruuhkavuodet määrittivät elämänmenoa.
Lamavuosina 1990-luvulla säästöt määrittivät yksityistä ja julkista taloutta. Jouduin itsekin mukaan valtion budjettileikkausten valmisteluun. Koulutuksen kehittämiselle painettiin jarrua, ja koulutuspalvelujen säästökuuri käynnistettiin. Itku kurkussa katsoin, miten punakynällä vedettiin yli opetushenkilöstön täydennyskoulutuksen, koululaisten ainevalintojen ja kerhotoiminnan menoja.
Vaikka 2000-luku alkoi nousukaudella, jota hehkutettiin etenkin pankkipiireissä, julkisen talouden resurssit eivät tuntuneet riittävän enää mihinkään. Merkittäväksi 1990-luvun taloudellisen laman syyksi esitettiin Venäjänkaupan romahdus. Julkishallinnon menoja piti leikata verotulojen vähenemisen takia ja EU:hun liittymisestä johtuviin menojen kattamiseksi. Suomesta tuli nettomaksaja, jollaisena olemme pysyneet koko jäsenyytemme ajan. Olin 20 vuotta työurastani siinä joukossa, jolle valtion budjetin valmistelua varten lähetettiin joka vuosi viesti: etsikää leikkauskohteita. Ja sama meno jatkuu. Yhtään budjettia ei ole laman jälkeen valmisteltu ilman talouden sopeuttamistoimia.
Virossa koulutusta on voitu kehittää osin EU-tukien ansiosta. Siellä on otettu oppia mm. Suomessa aikanaan hyvin toimineista opetushenkilöstön täydennyskoulutusmalleista ja opetuksen kehittämiskäytännöistä. Ja tulosta on tullut. On hienoa nähdä, miten maa loistaa nyt esimerkiksi oppimistulosten kansainvälisissä vertailuissa huippusuorituksin. Suomessa sen sijaan koulutuksen menoleikkauksien seuraamukset ovat huolestuttavia. Oppimistulokset heikkenevät. Oppikirjoja ei enää kyetä hankkimaan kaikille edes peruskoulussa. Opetustoimen täydennyskoulutus on supistunut, opetuksen kehittämisen tukihenkilöstöä kunnissa ja keskushallinnossa on vähennetty, erityisopetus takkuilee ja opetushenkilöstö uupuu. Kamalinta on se, että nuoret peruskoulun opettajat ovat halukkaita vaihtamaan alaa. Ammattioppilaitosten ja korkeakoulujen opiskelijat ovat turhautuneita. Kontaktiopetus vähenee ja, tutkintovaatimuksia alennetaan. Miten käy koulutuksen laadun ja sitä myötä arvotuksen? Miten pärjätään kehittyvillä työmarkkinoilla ja innovaatiokehityksessä?
Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut 2000-luvulla. Media vyöryttää eteemme ala-arvoista poliittista puhetta. Huipulle pyrkijät valehtelevat suorissa televisio-ohjelmissa. Ihmisarvoa polkeva puhe leviää sosiaalisessa mediassa. Vihanlietsonta kotimaansa jättämään joutuneita ihmisiä kohtaan kiihtyy Euroopassakin. Suomi haluaa jättäytyä pois tasa-arvoa tukevasta kansainvälisestä toiminnasta.
Humanismi ja ihmisten kunnioittamiseen kannustava yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu jääneen taidelaitosten ja kulttuuripiirien vastuulle. Niidenkin resurssit niukkenevat. Onko ihan totta, että meillä ei ole varaa inhimilliseen, sivistyslähtöiseen ja ihmisten tarpeita kunnioittavaan palvelujen kehittämiseen?
Koko maailmassa on 2000-luvulla tiedostettu ilmaston muutoksen torjuminen ja luonnonsuojelu keskeiseksi ihmiskunnan toimenpiteitä vaativiksi kohteiksi. Liian usein luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen on juhlapuhetta. Törkeät luonnon tuhotoimet nousevat hetkeksi uutisiin, toimitusjohtajat pahoittelevat ja rangaistusmaksuilla kuvitellaan kuitattavan seuraamukset. Suojeluohjeita ehkä luetaan mutta ei noudateta. Likimainkaan kaikki päättäjät eivät tunnu sitoutuvan asiantuntijaraatien esittämiin ilmastotavoitteisiin.
On surullista, että 2020-luvulla huomio on meistä riippumattomista syistä myös Euroopassa kääntynyt sotateollisuuteen. Sota Ukrainassa ja Lähi-idän pitkittynyt konflikti ylläpitävät kauhua ja kärsimystä. Suurvaltojen kiristyneet välit ja taistelu maailmanherruudesta on pelottavaa. Turvallisuudesta on onneksi tullut EU:ssa ja kotimaassamme elämänalue, josta vallitsee kutakuinkin consensus. Maanpuolustukseen pitää investoida..
Mikä on se taho, joka voisi nostaa vuonna 2024 yhteiskunnallisen keskusteluun kysymyksiä, joilla päätösvaltaiset voimat saataisiin suuntaamaan toimiaan rauhanneuvotteluihin? Voisimmeko itse täällä kotimaassamme korjata arvoperustaamme ja elämäntapaamme niin, että rahat riittäisivät kaikille hyvään elämään?