Voiko Putin vahingoittaa kansallisaarrettamme? Kysyi iltapäivälehti joku aika sitten. Tietysti voi, ajattelin, hänhän vahingoittaa Ukrainankin lapsia ja tietysti vahingoittaisi myös suomalaislapsia, jos antaisimme siihen mahdollisuuden. Mutta kyse olikin vedestä eikä lapsista.
Pidän kuitenkin kiinni ajatuksesta, että juuri lapset ovat kansallisaarteemme. Ilman heitä ei ole tulevaisuutta eikä oikein nykyisyyttäkään. Osallistuin viime viikolla Väestöliiton Väestöpäiville, joita järjestetään vuosittain. Kuulimme kylmiä tosiasioita Suomen huoltosuhteesta ja syntyvyydestä. Vuonna 1992 yleisin perhetyyppi Suomessa oli aviopari ja lapsia. Vuonna 2022 yleisin perhetyyppi on aviopari ilman lapsia. Syntyvyys on alentunut viisikymmentäluvulta lähtien, mutta dramaattisinta se on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pieni hypähdys ylöspäin tapahtui koronavuosina. Näköjään rajojen ja huvitilaisuuksien sulkeminen vaikutti myönteisesti syntyvyyteen. Ehkä ei ollut muuta mukavaa tekemistä kuin panna lapsi alulle.
Toivotuin lapsiluku uusimpien tutkimusten mukaan oli viime vuonna 2 ja toteutunut luku on 1,26 lasta/nainen. Vaikka nyt synnytysiässä olevat kirisivät, heidän lopullinen lapsilukunsa tulee jäämään 1,6 tason alle. Väestön uusintaminen vaatisi 2,1 lasta naista kohti. Näin ei ollut enää pitkiin aikoihin. Edes sotavuosina tai nälkävuosina ei syntyvyys ollut yhtä alhaista kuin nyt. Laihana lohdutuksena voidaan todeta, ettei Suomi ole tässä yksin vaan kyseessä on koko läntistä maailmaa koskeva trendi. Samanaikaisesti älylaitteiden käyttö on yleistynyt, liekö sillä negatiivista vaikutusta ihmissuhteisiin. Ainakaan lapsia ei voi panna alulle digitaalisesti.
Miksi toiveet eivät toteudu? On esitetty useita syitä: perhepolitiikka ei tue tarpeeksi lapsiperheitä, työn ja perheen sovittaminen on liian vaikeaa, sopivaa kumppania ei löydy. Kun näitä tekijöitä tarkastellaan yksityiskohtaisemmin, ne eivät selitä kehitystä kokonaan, totesi tutkija Venla Berg. Selittäväksi tekijäksi nousee muut vaihtoehdot eli lapsen myötä joutuisi luopumaan kaikesta kivasta. Lapsen vuoro ei ole juuri nyt, kun opiskelu, uralla eteneminen, itsensä toteuttaminen, matkustelu, harrastaminen kärsisi tai sen oletetaan kärsivän. Lapsiperhe-elämä ei vaikuta kovin hohdokkaalta, puhutaan Prisma- elämästä. Mielikuvissa vanhemmat, erityisesti äiti, on sidottu avuttomaan vauvaan tai kiukuttelevaan leikki-ikäiseen, ja viikon kohokohdaksi muodostuu kauppakeskuksessa käynti.
Kahvitauon keskustelussa tuli esille myös nuorten aikuisten ahdistuneisuus. Sodat, ympäristön saastuminen, epävarmuus työstä saa pitkittämään lapsihaaveiden toteuttamista, kunnes on liian myöhäistä. Lapsettomia on eniten Uudellamaalla peräti 33% 40-44 vuotiaista miehistä on lapseton ja 23% naisista. Vähiten lapsettomia on Pohjanmaalla. Tutkijat puhuivat unissakävelystä lapsettomuuteen, aika rientää eikä koskaan ole sopivaa hetkeä kunnes on liian myöhäistä.
Rupesin miettimään miten ihmeessä itse uskalsin saada lapsen 26-vuotiaana, opintoja lopetellessani, olin jo äiti, kun valmistuin yliopistosta. Eihän maailma silloinkaan ollut turvallinen paikka, elettiin kylmän sodan aikaa, pelättiin atomisotaa, Vietnamissa sodittiin ja Neuvostoliitto alisti vasallimaitaan. ”No te saatoitte olla varmoja työllistymisestä”, minulle vastattiin. Eivät valtiotieteen maisterin työllisyysnäkymät hohdokkaita olleet. Ajattelinkin, että työllistymistä voisi auttaa se, että saisin lapsen opiskeluaikana enkä ”työnantajan piikkiin”. Äitiysloma kesti kuusi kuukautta ja lapseni oli kahdeksan kuukauden ikäinen, kun vihdoin sain työtä äitiysloman sijaisena. Siitä työura alkoi. Hoitopaikkaa hain monien muiden äitien tavoin kiinnittämällä kaupan seinälle ilmoituksen ”Reipas vauva etsii kilttiä hoitajaa”.
Miksi me boomerit uskalsimme perheellistyä kaikesta huolimatta? Oma vastaukseni on, että nuoruudessamme yksinkertaisesti lapsi kuului aikuisen, naimisissa olevan ihmisen elämään. Kaikki kaveritkin saivat lapsia. Tutkimuksen mukaan vauvakuume edellyttää, että näkee vauvoja, odottavia äitejä ja lapsiperheitä. Kun ikäluokat pienenenevät, lapsista tulee vähemmistökansalaisia, heitä ei enää näe. Jos kukaan tuttavapiirissä ei ole raskaana, on ehkä vaikeaa poiketa valtavirrasta. Toinen syy mielestäni on, että silloin, kultaisella 70-luvulla, ei ollut niin paljon vaihtoehtoisia elämäntapoja. Emme tehneet pitkiä ulkomaanmatkoja, emme opiskelleet ulkomailla, emme syöneet ravintoloissa ellei opiskelijaravintolaa oteta lukuun. Eikä ollut sosiaalista mediaa eikä internetiä, Tinderistä puhumattakaan. Elämä oli yksinkertaisempaa. Toki myös juhlimme ja osallistuimme mielenosoituksiin, mutta sinne myös lapset otettiin mukaan.
En silti toivo rajoja ja ravintoloita kiinni. Mutta olen surullinen siitä, että lapsia on entistä vähemmän. Jokainen menetetty lapsi merkitsee inhimillistä ja taloudellista tragediaa koko yhteiskunnalle. Odotukset yksittäistä lasta kohti kasvavat ja lapsuudesta tulee investointi, totesi seminaarissa puhunut lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Samaan aikaan tulisi nähdä lapsen ja lapsuuden arvo sinänsä, mutta niukkenevat resurssit voivat lisätä köyhyys- ja syrjäytymisriskiä. Vaikka hallitus toistaa sanoja, pakko, välttämätön, lapsilta ei ole pakko leikata, mutta lapsilta on helppo leikata.
Lapset ovat kansallisaarteemme. Eivät vain valkoihoiset, sinisilmäiset silkohapset vaan myös tummat, kiharapäät. Kaikki Suomessa asuvat lapset kuuluvat aarteeseemme. Maahanmuuttajat ovat ratkaisu työvoimapulaan nyt, ja heidän lapsensa parantavat tulevaisuuden huoltosuhdetta. Edellyttäen, että näemme kansakuntana lasten ja lapsiperheiden tukemisen välttämättömänä investointina tulevaisuuteen. Ja että me kanssaihmiset olemme ystävällisiä ja kannustavia lapsia ja heidän vanhempiaan kohtaan arkipäivän kohtaamisissa.