Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon vedottiin kevään eduskuntavaaleissa ja puhetta jatkettiin hallitusneuvotteluissa. Pääministeri Orpo perusteli politiikkaansa pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisellä, siihen vetosi myös valtiovarainministeri Purra perustellessaan sosiaaliturvan ja kehitysyhteistyön leikkauksia. Demareiden puoluekokouksessa niin ikään väistyvä puheenjohtaja Marin oli ylpeä saavutuksistaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion hyväksi, eikä uusi puheenjohtaja Lindman jättänyt tavoitetta useaan kertaan mainitsematta. Vallitsee siis syvä yhteisymmärrys siitä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio on säilytettävä, meille ja ennen kaikkea meidän lapsillemme. Hyvinvointivaltiolla tarkoitetaan yksinkertaisimmillaan universaaleja hyvinvointipalveluja, jotka rahoitetaan verovaroin, mutta mitä se pohjoismainen tarkoittaa?
Terveyspalvelut kuuluvat hyvinvointivaltion ytimeen. Millaista pohjoismaista terveyspolitiikkaa päättäjämme haluaisivat kehittää ja säilyttää? Olisiko Tanskan malli, jossa kansalaisilla on omalääkäri tai perhelääkäri, kopioimisen arvoinen? Vai ruotsalainen malli, jossa kansalainen saa itse päättää käyttääkö julkisia vai yksityisiä palveluja? Sipilän hallitus yritti tätä, mutta suurten yksityisten lääkäriasemien saama hyöty katsottiin liian suureksi. Se, että kansalaiset eivät päässeet terveyskeskukseen ei aiheuttanut yhtä suurta huolta. On Suomellakin oma erikoisuutensa, työterveyshuolto. Se takaa kätevän ohituskaistan päästä kuluitta nopeasti terveyspalvelujen piiriin. Sellaista ei ole missään muussa Pohjoismaassa, lähinnä tulee mieleen Yhdysvallat.
Koulu on toinen hyvinvointiyhteiskunnan peruspilari. Pitäisikö kopioida Ruotsin malli, jossa jopa kansainväliset yritykset operoivat Ruotsin koulutusmarkkinoilla? Entäpä työttömyysturva ja työvoimapalvelut? Tanskassa työttömyysturva on ensin hyvä, mutta työttömyyden pitkittyessä nopeasti pienenee. Se potkii työtöntä töihin. Ruotsissa tuotannollisista syistä annetut lomautukset ja irtisanomiset kohdistuvat viimeksi taloon tulleeseen, kun ne Suomessa kohdistuvat ensin porukan vanhimpiin. Ruotsissa ikääntyneiden työllisyysaste on siksikin paljon Suomea korkeampi. Marinin hallitus lanseerasi Pohjoismaisen työvoimapalvelun, joka tarkoitti muun muassa sitä, että työttömän pitää hakea vähintään neljää työpaikkaa kuukaudessa säilyttääkseen etuudet.Lisäksi työtön osallistuu asiantuntijan kanssa käytäviin työllistämiskeskusteluihin. Jääkö tämä voimaan vai onko hallituksella uusia pohjoismaisia ideoita?
Taitaa olla niin, että ainoa yhteinen piirre kaikille Pohjoismaille on korkea veroaste. Pohjoismainen hyvinvointivaltio edellyttää vasemmiston mielestä verotuksen kiristämistä, ja oikeiston mielestä lieventämistä.
Lehtitietojen mukaan (HS 2.9.) Helsingin hyvinvointialue, alkaa vahvistaa hyvinvointivaltiota muun muassa ottamalla terveyskeskusmaksut käyttöön, nostamalla palvelumaksuja ainakin vanhustenhuollossa, hammashoidossa, lapsiperheiden kotipalveluissa, vammaisten ateriamaksuissa sekä päihde- ja psykiatriapalveluissa. Palveluihin pääsyä kiristetään lastensuojelussa, omaishoidon tuessa ja vanhusten tarvitsemissa palveluissa. Lastensuojelun asumisharjoittelu aiotaan lopetettaa. Diabeetikkojen omahoitotarvikkeiden jakelua rajataan. Henkilöstölle ei enää tarjota yleistä hintatasoa edullisempia asuntoja. Yhtenä säästökeinona mainitaan kansainväliset rekrytoinnit, kuten filippiiniläiset hoitajat ja hoiva-avustajat. Onko tämä se pohjoismainen suunta, johon koko maassa edetään?
Pohjoismainen hyvinvointivaltio tuo mieleeni Teuvo Pakkalan Oulun lapsista kertovan novellin, jossa päähenkilö käytti itsestään sanaa stiiknafuulia voittaakseen juoksukilpailun. Kukaan ei tiennyt mitä stiiknafuulia tarkoitti, mutta mahtavalta se kuulosti. Ei pohjoismainen hyvinvointivaltiokaan tarkoita mitään, tai tarkoittaa mitä tahansa puhujasta ja kuulijasta riippuen.