Kirjailija Albert Camus tiivisti aikanaan lehtikirjoittamisensa periaatteita muun muassa seuraavasti ”Journalismin tehtävä on saattaa erilaiset ihmiset ymmärtämään toisiaan. Journalistin pitää aina sitoutua olemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolella.
Mietin, että yksinkertaisimmillaan valhe usein määritellään käänteisen kautta eli epätotuudeksi. Valhe voi olla muunneltua totuutta. Se voi olla tietoa mikä ei perustu tosiasioihin, tutkimukseen tai todennettuun käytäntöön. Liian vähän huomioita kiinnitetään siihen, että todellisuuden tai tosiasiat voi saada näyttämään kovin monenlaiselta. Esimerkiksi tilastotietoja ja galluptietoja uutisoidaan, mutta kuinka hyvin kerrotaan, miten, mistä, keneltä tai kuinka laajalti tietoa on koottu. Harmaalle alueelle jää sekin, mitä jätetään kertomatta. Käsittääkseni meillä on paljon tutkimustietoa, jolla ymmärrykseni mukaan pitäisi olla merkitystä vaikkapa julkisessa päätöksenteossa. Jostakin syystä tietoa ei useinkaan otetaan käyttöön tai tilataan uusi selvitys, joka vastaa paremmin päättäjän tahtotilaa.
Pohdin sitä, onko valheellisuus osoitus arvomaailmamme rankasta muutoksesta. Aiemmin pidimme rehellisyyttä yhtenä keskeisenä arvona, arvostimme totuutta ja luotimme tutkimukseen. Onko arvomaailman murros saanut aikaan tilanteen, jossa tarkoitus pyhittää keinot ja jokainen saa esittää totena mitä merkillisempiä väitteitä.
Valheella sanotaan olevan lyhyet jäljet, mutta onko todella niin? Yksilö voi valehdella itselleen ja kieltäytyä näkemästä omaa toimintaansa ja sen vaikutuksia muihin tai ympäristöön. Edelleen yksittäinen ihminen voi valehdella toiselle tai jättää kertomatta joitakin asioita, pimittää merkityksellistä tietoa. Organisaatioissa eri tehtävissä ja tasoilla toimivilla on erilaista tietoa, jota ei ole kaikkien saatavilla. Palautuuko valhe tai oikea-aikaisen tiedon saaminen vallankäyttöön organisaatioissa?
Suurin vaikutus on mielestäni viestinnällä ja erityisesti laajasti tietoa jakavilla median kanavilla. Näihin viestintäkanaviin olemme perinteisesti tottuneet luottamaan, joten emme ihan helposti kyseenalaista niiden välittämiä uutisia. Ikävä suuntaus näyttää olevan, että aiemmin luotettavina pitämämme tiedonvälittäjät ovat toimintatavoissaan lähentyneet juoru- tai roskalehtien tapaa uutisoida. Kilpailu media-alalla on ilmeisen tiukkaa ja selviytymisponnisteluissa on lähdetty etsimään lukijoita kohu-uutisten ja henkilötarinoiden kautta.
Olemme jo turtuneet ajatukseen valemediasta ja siitä, että sosiaalisen median kanavissa kerrotaan totena kaikenlaisia väitteitä tai mielipiteitä, joiden todenperäisyyttä ei tarvitse osoittaa. Yksittäisen ajattelijan mielipide asetetaan samaan arvoon kuin laajan otoksen tutkimusaineiston tuloksista tehdyt johtopäätökset.
Vastuullisen tiedonvälityksen haaste on, että kerran laajalle levitetty valhe jää elämään. Valheen nielaisseet eivät kohtaa oikaisua tai kieltävät heidän kannaltaan ”toisen totuuden”. Valhe pitää asemansa, vaikka tutkimustieto ja faktantarkistus todistaisivat toisin. Tilanne on sosiaalisen median kanavien kautta suorastaan räjähtänyt silmille.
Joitakin esimerkkejä median nostamista aiheista. Maahanmuuton merkityksestä kansantaloudelle esitetään vähintäänkin kaksijakoisia näkemyksiä, mutta miten pitäviä ovat perusteet. Muistamme varmaan brittien EU-päätöksen, minkä jälkeen monet britit totesivat heitä johdetun harhaan ennen äänestystä. Hyvin voi kysyä sitäkin, mihin näyttöön perustuvat tämän hetken puheet edellisen hallituksen aiheuttamasta velkakuormasta ja sen hoitamisen välttämättömyydestä tai kiireellisyydestä. Olemme lukeneet tai kuulleet uutisia siitä, miten ilmastomuutosta pidetään viestinnällisenä kuplana, joka ei ole todellisuudessa toteutumassa.
Kummallisimpia havaintoja viime aikoina on ollut se, että toimittajien taustatyö ja yleissivistävä asioiden hallinta on näyttänyt paikoitellen olevan kovin horjuvaa. Näyttää myös olevan käytäntö, että täysin virheellisiäkään uutisia ei oikaista tai se tapahtuu niin vaivihkaa, että virheellinen tieto jää ihmisten mieliin.
Kirjailija ja toimittaja George Orwellin kirjoitti aikanaan arvioinnin Hitlerin Taisteluni-teoksesta ja totesi: ”Ensin on lakattava vihaamasta, sitten ymmärrettävä mistä on kyse, ja lopulta kerrottava opitusta todellisuudesta totuudenmukaisesti. Jään pohtimaan olemmeko yksilöinä, asiantuntijoina, päättäjinä, toimittajina ja erilaisissa rooleissa valmiita toimimaan kuten Orwell esittää. Vaadimmeko tosiasioiden tarkistamista, näyttöä esitettyjen väitteiden perusteluiksi tai hallitsemmeko lähdekritiikin niin, ettemme sumeilematta usko mitä tahansa mielipiteitä.