Negatiivisuus hallitsee kansallista keskusteluamme, totesi Anna-Stiina Nykänen kolumnissaan HS:ssa 11.11.2023. Vaikka Suomi on melkein kaikilla mittareilla valittu viiden menestyneimmän maan joukkoon, piehtaroimme epäonnistumisissa. Jopa siinä määrin, että professori Juho Saari pyysi yhteiskuntatieteilijöitä kirjoittamaan tieteellisen artikkelin siitä, mitä myönteistä kehitystä Suomessa on havaittu heidän alansa tutkimuksissa.
Huomaan, että itsekin mieluummin luettelen ongelmia kuin tuon esille menestyskertomuksia. Toisaalta keskustellessani ulkomaalaisten kanssa kerron mielelläni, miten Suomi on tasa-arvoinen maa, miten päivähoito on subjektiivinen oikeus, miten koulutus on ilmaista aina yliopistoa myöten. Julkisessa keskustelussa ongelmat värittyvät poliittisesti. Vasemmiston mielestä suurin ongelma on tuloerojen kasvu, vaikka Suomessa tuloerot ovat maailman ja Euroopankin mittakaavassa erittäin pienet. Oikeiston mielestä julkinen velka on maan suurin ongelma, vaikka eurooppalaisessa vertailussa velka on vain keskitasoa.
Oliko ennen kaikki paremmin? Ei, vaan ennen lähes kaikki oli huonommin. Mutta onko nyt liian hyvin? Valtiovarainministeri Riikka Purra sanoi esitellessään ensi vuoden talousarviota eduskunnalle, ettei meillä ei ole varaa ”tähän hyvinvointivaltioon”. Ennen vaaleja muusta ei puhuttukaan kuin pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämisestä. Iäkkäänä ihmisenä olen voinut seurata hyvinvointiyhteiskunnan rakentumista jo usean vuosikymmenen ajan, ja saanut olla sitä itsekin rakentamassa.
Kehitysvammainen veljeni vapautettiin oppivelvollisuudesta ja vain opettaja-tätini ansiota hän sai kuitenkin aloittaa kansakoulun. Hän oppi perustaidot: lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. 60-luvulla kansakouluun pääseminen saattoi vaatia suhteita. Nykyään myös vaikeasti kehitysvammaiset pääsevät opetuksen piiriin. Kehitysvammaisilla lapsilla on samat oikeudet kuin muillakin. Jopa inkluusio on hyväksytty valtavirraksi. Vai onko? Miksi opettajat nääntyvät työn alle ja osa on kääntynyt inkluusiota vastaa? Hyvästä tavoitteesta ilman riittäviä voimavaroja on tullut kuollut kirjain.
Vasta valmistuneena maisterina sain unelmatyön Kehitysvammaliitosta. Ensi töikseni tuli järjestää kehitysvammaisten taidenäyttely. Maalaukset olivat hienoja. Taulujen alanurkissa oli signeeraukset, mutta vain etunimillä, vaikka nämä Pekat ja Pirkot olivat aikuisia ihmisiä. Sukunimiä ei haluttu esille, koska ” hyviinkin perheisiin saattaa syntyä kehitysvammainen lapsi.” Vanhemmat kantoivat häpeätaakkaa.
Muutama vuosi sitten kehitysvammaisista koostuva Pertti Kurikan nimipäivät voitti yleisöäänestyksen Suomen euroviisukappaleesta. Yhtyeessä esiintynyt Sami Helle oli viime vaaleissa kansanedustajaehdokkaana. Maailma ja asenteet ovat todellakin muuttuneet parempaan suuntaan. Kehitysvammaiset ihmiset ovat tulleet näkyviksi. Kuitenkin samanaikaisesti saamme lukea, että kehitysvammaisten asuntolaa ei haluta naapurustoon, erilaisiin tekosyihin vedoten. Voimme katsella heitä televisiosta, mutta emme takapihallamme.
Viime eduskunta äänesti yksimielisesti uuden vammaispalvelulain voimaan, ja nykyinen hallitus päätti ensi töikseen viivästyttää voimaantuloa. Vieläkään vammaiset ihmiset eivät saa tasavertaisesti tarvitsemiaan palveluja.
Työurani jatkui Väestöliitossa, josta jäin myös eläkkeelle. Ajoimme mm. parempaa perhepolitiikkaa, seksuaaliterveyttä ja maahanmuuttajien kotoutumista. Työn ja perhe- elämän parempi yhdistäminen oli viimeisten työvuosieni painopiste. Tavoitteena oli joustavat työajat, etätyö, osa-aikatyö silloin, kun perheessä on pieniä lapsia tai huollettavia perheenjäseniä. Ruotsi toimi hyvänä esimerkkinä. Saimme paljon varauksetonta vastakaikua työntekijäjärjestöistä, ja vähän vaisumpaa työnantajapuolelta. IT-yritykset olivat valmiimpia joustoihin, kaikkein nihkein oli terveydenhuolto. Kaikkea työtä, etenkään hoitotyötä, ei tietenkään voi tehdä etänä, jousta vuus työajoissa sensijaan on järjestelykysymys.
Korona räjäytti pankin. Etätyöstä tuli normaalia ja työn joustot paranivat lähes kaikilla työpaikoilla. Jostain syystä hallitus vierastaa osa-aikatyötä, vaikka se tarjoaisi omaishoitajille tai kuntoutujille mahdollisuuden osallistua edes vähän työelämään. Ruotsin malli ei kelpaakaan.
Sukupuolten moninaisuutta ei ollut nuoruudessani olemassa. Homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus 1981 saakka. Serkkuni, älykäs ja komea poika, teki itsemurhan kohdattuaan ympäristön tuomitsevat asenteet. Harva meistä enää tuomitsee, ainakaan julkisesti, ketään seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Ehän se ole valintakysymys vaan ihminen on, ja saa olla, se mikä on. Epäileekö kukaan Pekka Haaviston sopivuutta tasavallan presidentiksi, koska hänen puolisonsa on mies? Ehkä joku epäilee, mutta mielipidemittausten mukaan Haavisto on toiseksi suosituin ehdokas. Kyllä, maailma muuttunut parempaan suuntaan. Tiedämme enemmän sukupuolten moninaisuudesta ja hyväksymme ja arvostamme erilaisuutta.
Ehkä suurimmat edistysaskeleet on otettu terveydenhuollossa, vaikka julkisen keskustelun perusteella sitä ei uskoisi. Monet taudit, joihin vielä kuoltiin minun nuoruudessani, pystytään nyt parantamaan. Julkisuudessa ihaillaan vanhaa kunnanlääkärijärjestelmää, eikä muisteta millaisessa työpaineessa tuo lääkäri toimi usein ympäri vuorokauden. Olikohan potilasturvallisuus samaa luokkaa kuin nykyisessä terveyskeskuksessa? Jospa vielä pääsisimme lääkäriin, ja mikä vielä parempaa, omalle lääkärille! Ehkä syyllistyimme toiveajatteluun, kun uusi SOTE-malli lanseerattiin. Sen piti parantaa pääsyä perusterveydenhuoltoon, vähentää eriarvoisuutta ja hillitä kustannuksia. Näyttää, että vain viimeksi mainittua tavoitetta toteutetaan.
Kun katsoo tarpeeksi kauas, näkee, miten kehitys monella sektorilla on ollut huimaa. En kuitenkaan voi olla näkemättä ongelmia ja puhumatta niistä. Ehkä vanhat ongelmat on pysytty ratkaisemaan, mutta uusia on tullut tilalle. Vanhassa rallissa lauletaankin ”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”.
Jatketaan siis epäkohtien esille tuomista, mutta muistetaan kuitenkin se kaikki hyvä, mitä yhteiskunnassamme on. Se ei ole tullut ilmaiseksi eikä hetkessä, vaan monien ihmisten, järjestöjen ja puolueiden väsymättömän ponnistelun tuloksena. Jään odottamaan, miten professori Juho Saaren aloitteeseen vastataan.
Eikö mikään ollut ennen paremmin? No, ainakin talvet olivat.