Tajuntani syövereistä kantautuivat sanat ”miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan, puolesta hengen ja heimon ja maan”, kun työpaikallani vuonna 1993 levisi tieto, että Kajaanin koulutoimi sai Cygnaeus palkinnon. Sykkeeni nousi ja tunsin voimaantuvani. Innostuin valtavasti palkinnosta, jota en aiemmin ollut juurikaan noteerannut. Palkinto annetaan henkilölle tai yhteisölle, joka on ansioitunut opetuksen ja kasvatuksen saralla.
Nälkämaan laulu on voimalauluni. Se on kulkenut matkassani lapsesta saakka. Sen sanat kannustavat. Miten moni asia sujuisi paremmin, jos miekkaan turvautumisen sijaan panostaisimme tarmomme yhteisen hyvän ja yhteisöllisyyden rakentamiseen.
Ensimmäisinä kouluvuosinani Nälkämaan laulua kuuli tuiki tiheään. Opettelimme sitä omassa luokassanikin opettajan säestäessä luokan nurkkaan sijoitetulla keskiruskeaksi petsatulla harmonilla. Silloin minua kiehtoivat laulun iskevä rytmikkyys ja erityisesti sanat ”meille myös kevätkin keijunsa toi, rastas ja metso täälläkin soi.” Miten monet kerrat heräsinkään isäni vierestä kalareissulla laavun äärellä vietetyn yön jälkeen ihastelemaan kuusikon latvuksia ja kuvittelemaan niitä keijuja, jotka piileksivät puuston koloissa ja liihottivat tuomaan hyvän päivän toivotuksia retkeilijöille. Mieleeni palaa edelleen tuoksuja, joita perheemme kesäisillä metsäretkillä tunsin kirmatessani kalliorinteitä pitkin kohti rantaa. Kallioiden välisistä kosteikoista tulvi alkukesällä suopursujen huumaava tuoksu. Keskellä kesää sammaleisilla rinteillä pysähtelin konttaamaan vanamon kukkien hentoa tuoksua nuuskimaan. Perheemme retkillä vietimme evästaukoja useimmiten veden äärellä, jonkun suojaisia lahukan hiekkarannalla laineiden loiske kevyenä taustamusiikkina. Äidillä oli tapana virittää silloin Nälkämaan laulu alkamaan kohdasta ”meidän on lauluja lahtien päät”.
Lukiolaiskesinäni pääsin rahastajatyttönä ihailemaan metsäisiä vaaramaisemia. Ajellessamme varhaisina aamuina keskellä kainuulaismaisemia, aamunavauslaulukseni muodostui kohta ”meidänpä vapautta vaarat on nää”. Opiskeluaikana minulla oli onni saada kämppäkaverikseni kainuulainen tyttö, jonka kanssa kannustimme toisiamme pitkästyttävinä tenttilukupäivinä laulamalla voimalauluni kohdan ”taival lie hankala, olkoon vaan” niin kovaa kuin keuhkoista lähti!
Pitkäaikaisessa työpaikassani Opetushallituksessa oli muutamia innokkaita laulun harrastajia, joiden kanssa innostuimme usein viraston yhteisissä illanvietoissa laulamaan. Nälkämaan laulu aloitti yleensä maakuntalaulukierroksen. Koulussa ulkolukuna tankatut laulujen sanat palautuivat helposti mieleen. Muistan erityisesti liki kolmenkymmenen vuoden takaisen opetussuunnitelmaseminaarin, jonka jälkeisessä päätösillanvietossa kajautimme täysin palkein Nälkämaan laulusta kohdan ”missä on ryhtisi, kunniatyö.”
Ensimmäisenä eläkepäivänäni pääsin istuttamaan puutarhaani viinimarjapensaan taimia, jotka sain lähimmiltä työtovereiltani. Askeltaessani lapion ja taimipaketin kanssa puutarhaan keräsin lapiotöihin voimia laulelemalla ”maamies muista mis onnesi on, riihesi rikkaus riippumaton”.
Minua ilahduttaa se, että tämä voimalauluni on kahden minulle tärkeän taiteilijan kynästä: sanat Ilmari Kiannon ja sävellys Oskar Merikannon. Kianto liittyy nuoruuteni yhteiskunnallisen tietoisuuden heräämiseen. Luimme koulussa hänen teoksensa Ryysyrannan Jooseppi, jota käsiteltiin paitsi äidinkielen myös Suomen historian tunneilla. Vaikutuin lukemastani ja käydyistä keskusteluista. Elämäni parhaan laulun säveltäjäkin on luonut melodian Kesäillan valssiin, joka on varhaisesta lapsuudestani kuulunut ehdottomiin lempilauluihini. Kun sen taituroi pianolla nopeanäppinen soittaja, mieleni virkistyy ja ympärilleni avautuu voimaannuttavan Nälkämaan laulun vastapainoksi kesäisen kepeyden lumo.