Sinähän kysyit, että etkö olekaan kuollut. Kerroit menneesi pitkää käytävää, jonka päässä loisti valo. Yllätyit, kun näit siellä Sepon ja ymmärsit, että ei kait tämä voi olla kuolleiden tunneli, eihän se Seppo ole kuollut.
”Ol sekkii merkillistä. Viikkokaupalla olin siellä sairaalassa, ja ku mie tulin kottii, niin kaik ol ku ennennii…”
Sinähän et ole tainnut olla monta kertaa sairaalassa?
”Olinhan mie silloin kerran Turussa kolme viikkoo, ku mie sen jalakani telon sen koeran kans. Ja keppien kansaha minä kulin kuukauven. Kyll mie sillon peätin, että mie jeän eläkkeelle. En mie kehanna oppilaihen etteen männä könkkäämään. Onneksi ol kesäkuu ja miulla ol jo täyvet virkavuodet. Ja tarkastajan sano heti, että soat sinä jeähä, jos sie halluut. Sijjaninen löyty heti, ja sehän se nuor mies sae sen miun viran. Ja viihtyhi yl kymmenen vuotta siellä Atussa.”
Sinä halusit kuitenkin Helsinkiin. Sukulaistenko takia?
”No niinnii. Mutta kyl mie sillon nuorena jo peätin, että en mie loppuikkään halluu siellä Petravoaran korpikylissä olla. Kyl mie kaipasin muutahi. Teällähän ne on kaekki konsertit ja teatterit ja elokuvat. Äet halusi olla siellä moalaiskoululla, enkähän mie hennonnu häntä voatie muuttammaan ennee, ku hälle ol niin kova paekka, kun ol kahteen kertaan evakkojunnaan lähtenä. Ja olhan siellä hyvä olla siellä Petravoarassa. Asuttiin äetin kansa kahen koululla, siinä opettajan asunnossa. Piettiin kasvimoata, ja marjat ja sienet ol akkunan takan metässä. Äethän piti sikkaa ja lehmäähi. Ja olhan meillä par kannaahii. Ol se hyvä het sota-aijan jäläkeen. Ol ruokkoo omasta takkoa.”
Taisit tykätä siitä opettajan työstä?
”Voe kyllä se ol ihanaa aekaa. Lapset ol niin opinhalusie ja ne tek läksysä ja olivat nii kuuliaissii. Ei siihen aekkaan ollu semmossie kurinpito-ongelmie, joista nyt telkkarissa haastelevat. Par nokkavoo poikkoo mulle sattu koko 39 vuojen aekana. Toenen ol siellä Petravuorassa ja toenen Atussa. Mutta kyllä nehhii raohotottu, ku mie niijen kansa kahenkesken haastelin. Se ol se Petravoaralaenen raokka sieltä salolta kotosi ja haes aena niin savulle raokka, kun se heijän pirtti ol niin vanaha. Ja sen perreen kans minä saen muutenniin tehä töetä ennemmännii, ku ei se millää se emäntä uskona, että talloo pittää tulettaa ja petvoatteita pittää pakkasessa puhistumassa. Eikä tahtona käsittää mittää muutakkaa niitä Ylpön oppie. Myö saattiin käövä kätilön kansa monta kertoo näöttämässä, miten sitä huushollia pittää siivota, ennen ku se emäntä usko. Kyllä hännii vähitellen peäs kärrylle. Ja ne sen perheen tytöt minä otin oikkeen silimälläpittoon kotitallousopetuksessakkii. Kaikki hygienia ol niille uutta, ja nehän kyllä oppi ne tytöt. Toisen mie hommasinnii emäntäkouluun, ja sitä tietä se jatko lukuja ja siitä tulihi kotitallousteknikko. Sain mie monta tyttöö sieltä hommatuksi opintielle. Kolometoista niistä valamistu opettajaksi, minähän näinnii niitä opettajien kokkouksessa. Hyö ol niin tyytyväessii. Ja kaksi poikoo samalla laella. ”
Opettajatko ne joutuivat tuota siisteys-ja hygieniakasvatustakin hoitamaan?
”Joo. Se ol het silloin sottien jäläkeen ja vielä 50-luvullakkii tärkkeetä. Opettajapäevillähhii siitä puhuttiin, ja meitähän kehotettiin kuuntelemmaan ratiosta, ku Ylppö ite puhu tuulettamisesta sun muusta. Minä ainahhii otin sen niin tosissain, että mie pijin koululla kevväällä ja syksyllä äetiille iltakokkouksia, joessa kätilö ja minä ite selostin niitä Ylpön oppeja. Ja sehän se oli tärkkeetä puhhua siitä maijon hygienisestä käsittelystä ja oppilaijen evväistä. Että jos vaen on mistä laettaa eväsleipiin välliin voeta ja muuta niin, laettaa. Että pyssyyvät terveinä, ku ei tarvihe nälässä olla. Ne tul äetit mielellään. Äet laetto niille kahvit ja leipo piirraat. Olhan niitä ussein kolmehhii kymmentä, ihan saloilta asti ne tul emännät. Kuka tul pyörällä ja kuka hevosillasa.”
No sinähän jouduit tekemään sitten muutakin kun opettajan perustehtäviä?
”Voe toki. Eihän niitä kanttoreitakaan riittänä muuta ku kirkolle ja sunnuntaen jumalanpalaveluksiin, miehän säestin virret koululla pietyissä seuroissa ja moniaissa häessa ja haotajaisissa. Ja kuoroohan mie pijin. Koululla kokkoonnuttiin. Se ol monelle emännälle henkireikä. Ja siellä ol elläinlääkärin rouva maisteri, joka ol musiikki-immeisiä. Paljohan sitä hautajaisissa ja häessä yhessä kierrettiin. Myö laulettiin yhessä, ja minä säestin. Ja hää ol innokas runojen laosuja. Se ol monelle kyläläeselle mieluissaa merkkipäeväohjelmoo.”
No jatkoitko sinä tuota vapaa-ajan ohjelmaa kun muutit Attuun?
”Kylhän mie ajattelin, ku äet kuol ja mie peätin lähtee kahtomaan elämää toesella puolelle kotmaata, että nyt mie jätän nämä sääestykset muille. Miullaha män niihi paljo aekkoo ja se kulukeminen ol mitä ol. Jos mie en pyörällä päessy niin isännat hak hevosilla. Mutta olhan se sana kulukena sinne Attuun. Jo ennen kuin minä saen huonekaluni ojennukseen siellä, tul tieto, että ol häät isossa talossa, jonne ol luvattu harmoni koululta laennaan. Se tul emäntä kysymmään, että voesko se opettaja tulla soettamaan häämarssie, kun nuor morsian niin kovati halluisi sen prinsessa Ruususen häämärssin. No siitähän se alako. Monet häät mie kulin sielläki soettamassa ja piettiinhän niitä pienempien talojen nuorten häetä koulullahii. Siellä ol niin kommee ruokala, että siellä ol hyvä pittää juhlie.”
No miten sinun elämäsi muuttui, kun tulit Attuun?
”No olhan se ihan erilaesta. Petravoarassahan mulla ol vastuulla Markun kasvatus melekee 7 vuotta, kun aetisä jäi leskeksi, ja se kun äetisä joutu lähtemään Helsinkiin töehin, niin poika tul minun ja mummon luo. Myö hoijettin poekoa kolomen vuojen vanahasta Petravuoarassa siihen asti ku tul oppikouluun mänö, ja hää lähti äetisä luo. Ja kesällä siellä ol vieraana sisarusten muuthi lapset. Kyl me mummon kansa niitä hyysättin. Ja äet voati, että minä opetan joka penskan laulamaan sievästi. Siinä harmooni sae kesällä paohata, kun veisattiin ja laolettiin. No Attuun kun tulin, niin nehä ol isoja jo nuo sisarusten lapset, ei ne sillä laella hoitoa tarvinnu. Nehä ol ihan puolaikuisia. Silloin mie päetin, että minä halluun totteuttaa hoaveeni, ja lähtee kahtomaan velmiestä Amerikkaan. Ja lähin. Lensin Lontoon kaotta Washingtoniin ja sieltä Kaliforniaan. Velmies oli vastassa lentokentällä oikkeen amerikanrauvallaan. Kyllä se ol ihana kohtaaminen. Oli meillä ollu niin ikävä toesiamme. Hää ajelutti minnuu ympäri ämpäri siellä kuukauven. Se ol ihana reissu. Ja sillonhan myö sovittiin, että hää tulloo Suomeen kesällä, ja sitte taas mie mään Amerikkaan. Mie kävin siellä monta kertoo. Ja olinhan mie sen Attuun tulon jäläkkeen joka kesä opettajayhdistyksen matkoilla pitkin Eurooppaa. Niiltä matkoilta mie toin oppilalle nähtäväksi kuvakirjoja, postikortteja ja muistoesineitä. Kyllä meillä ol haoskaa lasten kanssa, ku myö tutkittiin maantievon tunnilla niitä minun reissujen tuliaskasoja. Mie jätin ne aina viikkokausiksi luokan perälle pöyvälle, ja ne ol mieluisia lapsille. Eihän ne ollu päessy tämän moan rajojen ulkopuolelle siihen aekkaan kukkaan. Muistan mie, miten ne moalaispoijat sitä Pisan kaltevaa tornia ihmettel. SiIimät pyöreenä hyö päevittel, että eikö tuo ruoja koavu. ”
Oliko sinulla joku tuttu opettajatoveri, jonka kanssa matkustit?
”No kuule reissullahan sitä tutustuu. Yksin mie täeltä jouvuin alun perin lähtemmään, ei ne perheelliset tietenkää päessy. Mutta minulla ol niin palo nähä maailmaa. Ja semmonen merkillinen assie sattu, että ensimmäisellä Parriisin reissulla miun kansa samaan aamukahvipöyttään tul se Kirsti, jonka sinähhii tapasit. Se Kirsti ol sillä samalla matkalla, vaekka se ol diplomi-insinööri, mutta sehä opetti siellä Teknillisessä opistossa, ja heijännii porukkaa ol näellä opettajien matkoilla. Myö juteltiin siinä tovi, ja mie rohkasin mieleni ja kyssyö passautin, että oot sie Sortavalan suunnalta. No Kirsti ihmettel ja kysy, että mistä sie arvasit. Sanoin, että kato kun miun sulhasellain ol sama sukunimi. Hää kuoli soassa Kannaksella het ensmäesenä talavena vuonna 1940. Kirsti kalapeni ja sano, että ei kait miun serkkuin Toivo ollu, jonka kansa myö kasvettin samassa pihassa. No sie voet arvata, että siinä itkettiin. Mie mänin ihan sanattomaks. Minnuu niin itketti. Ja meijän ystävyys alako siitä. Kyl mie sitä Kirstie niin kaepaan. Ol se seäli, että hää kuol jo 78 vuojen iässä.”
Ymmärrän. Tuohan kuulostaa ihan kuin elokuvien tapahtumalta. Teillä riitti varmaan muistelemista. Ja kuulit varmasti paljon juttuja Toivon lapsuudesta.
”No sie arvoat. Siellä mie vesittelin Parriisin puiston penkillä illalla, ku myö oikein innostuttiin muistelemmaan. Se Toivo tuntu toas niin toelta ku Kirsti kerto hänen lapsuuvestaan. Mie kerroin, miten myö tavattiin Sortavalan laululavalla het ensmäisenä seminaarisyksynä. Hää ol niin hyvä tenori, että hää kelpas solistiksi. Oliha mie het iha lääpällään, ko hän rupes vallan miun vieressä viipymmään kaekki tauot. Ja Kirstie kyllä huvitti se, ku mie kerroin miten myö jouvuttiin sallaamaan kaekki hellyyveet koko seminaariaijan. Ei se kuulemma ollu semmosta Helsingissä, ku Kirsti tapasi sen Arvon siellä Teknillisessä. Arvokin män soassa, ehti hää sentään piirtää Kirstin veljelle talon. Se on se Hattulassa oleva talo, joka ol Kirstillä ja jäe nyt hänen kummipojalleen. Se on se kesäpaikka. Oon miesiellä käöny monet kerrat. Ol se Kirstille rakas paekka. Ja siellähän se Kirsti kerkes toestakymmentä eläkevuotta hoittaa niitä kummipoijan lapsia. Ihan pienestä hoeti, että saivat vanahemmat tehä niitä lääkärinopintoja ja harjotteluja. Se oli Kirstille eläkepäevinä se toenen ja mieluisa elämäntyö, niin se ite sano. Aena hää ol valamiina palavelukseen, ku nuorpari tarvihti appuo. Kesällä siellä moalla ja talavella teällä kaupungissa. Se ol Kirstille sama ku miulle se Eevan hoeto. Ku Eeva halavaantu, ni onneksi mieki olin ollu jo niin kauan eläkkeellä, että pahin reissukuume ol ohi. Myöhän sitä ennen Kirstin kansssa kulettiin opettaien reissuilla Euroopan peäkaupunkeja järjestyksessä, ja kahestaannii myö reissattiin. Mutta sittehän ne reissut harveni. Se ol miun homma kulukee vuoskauvet Eevan luona siellä saeraalassa syöttämässä ja puhuttamassa Eevaa, ko hää ol nii huonona. Ja Kirstille tul ne kummipoijan lapset niin lähheisiks. Mutta kyllähän myö talavisin niitä viikonloppumatkoja tehtiin. Ja puhelinlangathan ne laulo. Soeteltiin ku meillä ol niin paljo niitä yhteisiä muistoja. Sammoihin aikoihin oli mänty kihloihin, jouluna 1938, ja kummallahhii parilla ol tarkotus peästä vihille seoraavan joulun aekkaan. Van ei sitä onnee suotu meille.”
On se tuollainen ystävyys arvokas asia. Ja se, että jaksoitte auttaa niitä, jotka apua tarvitsivat. Mahtaa se Kirstinkin kummipoika olla kiitollinen.
”No on se, kyllä se aikunen mies itki niin katkerasti ku Kirsti kuol. Sano, että ei siitä heijän elämästä oes tullu mittää iliman Kirstie. Ku sen vaemon suku asu Rovaniemellä, eikä ne oes sen kaoppassa takkie päessy tänne auttammaan. Ja sen ihtesä vanahemmathan ol kuollu onnettommuuvessa het, ku se poeka peäs yloppilaaksi. Ja kiittel hän se sitähhii myöhemmin, ku se aena välliin soetel mulle, että se Kirstihän se loppujennii lopuksi makso hänen lukusa ja jätti vielä sen Hattulan talosakkii hälle. Se on kuulemma hänen poijillehhii ja rouvallehhii niin mieluinen paekka. Ja kyllä hyö sitä Kirstie nii lämmöllä muistelloo.”
Mutta olipahan mukavat nuo sinun 87-vuotisjuhlasi. Oli kiva tunnelma ja kuultiin paljon muisteluita siitä sinun lapsuuden perheesi elämästä. Olit kyllä ihana, kun järjestit ne juhlat.
”No kuule, mie aattelin, että enhä minä voe tässä jässä sen varraan laskee, että mie pien 90-vuotisjuhlie, ku ei sitä koskkaan tiijä, miten tässä käy huomenna. Mie ajattelin, että ku myö kaek ollaan niin puheliaeta ja on niin paljo nuita nuorrie miniöitä ja vävyjä tullu sukkuun, eikä nuita niijen lapsiekkaa nää ku niin harvoin. Mie ajattelin, että piettään nyt oikkeen karjalaeset juhlat ruokkineen, lauluineen ja puhheineen, että soahaan piristystä talaveen. Ja tuohan ol hyvä paekkahii tuo Karjala-talo. Hyvät ol paestit ja piiraat. Kyllä se emäntä kysy miulta, ku minä tillausta tein, että onko se konjakki pakollinen, ku taetaa olla niin iäkästä väkkee tulossa. No minä sille naorahin, että mihin se nuoriso sitä juommoo tarvii, vanhoillehan se herkku kuulluu. Ja muistahan siekin, ku sie sitte niitä miun hautajaissii järjestät, että täös karjalainen pitopöytä ja kunnon konjakit kaekille, jotka kykenöö ottamaan. Ja kyllähän mie monneen kerttaan oon sen ajatellu, että kyllä sie ossoot miulle lähtöpivot järjestää, ku se aeka tulloo.”
Parhaani teen. Mutta eikös nyt mennä saunaan, että päästään syömäänkin.
”Iliman muuta. Sehän se on parasta tässä iässä. Hyvät löylyt.”
Aino, nyt olet vaiti. Jätän tämän orkideanoksan rinnallesi. Kiitos, että sain oppia sinulta paljon. Valoisa elämänasenteesi jää minulle matkamuistoksi yhteisistä vuosistamme. Sait pitkän elämän, 89 vuotta. Meidän yhteinen matkamme kesti 32 vuotta. Kiitän siitä.