– Kyllä minä niin vanhenin presidentinvaalien vuoksi, purkaudun tyttärelleni.
– Miten niin, ethän sinä toiminut vaalivirkailijana etkä osallistunut kenenkään ehdokkaan vaalityöhön? tytär kysyy.
– Ensimmäistä kertaa presidentti on nuorempi kuin minä, ja Stubb voisi olla ikänsä puolesta melkein poikani!
Minä synnyin Paasikiven aikana, mutta hänestä en muista mitään. Kekkosesta sitäkin enemmän, hän oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan presidenttinä. Presidentti oli yhtä kuin Kekkonen.
– Olin kansakoulussa, kun vasta valittu presidentti Kekkonen vieraili Kainuussa ja kävi meidänkin kunnassa. Olimme koulussa askarrelleet pienet Suomen liput, ne kädessä seisoimme kunnantalon pihalla ja lauloimme Nälkämaan marssin. Olin jo aikuinen nainen, kun Kekkonen luopui vallasta.
– Sinulle taitaa Kekkonen olla ”the President”, minulle se on pitkä ja komea Mauno Koivisto.
Olin lapsena niin ylpeä, kun hän televisiossa sanoi, että Suomi on puolueeton maa. Se tuntui niin hienolta.
Tyttäreni alkaa luetella Suomen presidenttejä. Koiviston jälkeen Ahtisaari, jonka hautajaisia juuri vietettiin.
– Hyvä, kun hän sai edes hautajaisissa kunnianpalautusta. Kyllä media, ja erityisesti TV:n hupiohjelmat kohtelivat häntä ikävästi. Eikä vain presidenttiä vaan myös puolisoa. Sydämellisempää ihmistä kuin Eeva Ahtisaari, saa hakea. Mutta irvileuat ottivat hänetkin kohteekseen.
Ahtisaaren jälkeen saatiin ensimmäinen naispresidentti Tarja Halonen. Hän, jos kuka ravisteli instituutiota ihan olemassaolollaan.
– Tuntuu kummalliselta, että pelkkä naiseus oli kuin huutomerkki, olisiko Sanna Marin voinut nousta pääministeriksi, ellei Halonen olisi kulkenut edellä ja rikkonut lasikattoja? Hän oli kuitenkin presidentti ja sitten arvosteltiin käsilaukkuja ja hattuja, ikään kuin hän olisi ollut joku mannekiini, pohdiskelen.
– Eipä ole Niinistön solmioita kritisoitu, tytär jatkaa.
Sauli Niinistö onnistuikin kasvattamaan suosiotaan melkein Pohjois-Korean malliin. Jos laki olisi sallinut, ja hän suostunut, suomalaiset olisivat luultavasti valinneet hänet kolmannelle kaudelle.
– Eikö ole hyvä, ettei se ollut mahdollista, että presidentin kaudet on rajattu kahteen? Ettei käy niin kuin Venäjällä? Tai niin kuin Suomessa Kekkosen aikaan? Ja eikö ole suorastaan siunaus, että Yhdysvalloissakin valtakaudet on rajattu kahteen? tytär kysyy.
– Ihan hyvä, että meillä on selvät säännöt, vastaan. Minä olisin kyllä äänestänyt Saulia. Hänen vahtivuorollaan Suomi pysyi konfliktien ulkopuolella. Ja hän on muutenkin charmantti mies, pari vuotta minua vanhempi. Mutta olen myös miettinyt, että vieläköhän saan äänestää seuraavissa presidentin vaaleissa.
– Meinaatko, että ne ottavat äänioikeuden vanhuksilta pois? tytär naurahtaa.
– En sentään, mutta olen jo tämän ikäinen. Jos elän yhtä pitkään kuin isäni, tämä oli viimeinen kerta. Jos yhtä pitkään kuin äitini, niin ennätän äänestää vielä Stubbin seuraajaakin.
Presidentinvaalit jaksottavat kansakunnan aikaa ja elämää kuuden vuoden jaksoihin. Enhän toki valitse vain itselleni presidenttiä vaan myös jälkeenjääville. Olen saanut itse elää koko elämäni rauhan ajassa. Samaa toivon lapsilleni ja heidän lapsilleen.
– No, onko Stubb sinusta liian nuori? tytär vielä kysyy.
– Ei tietenkään, minä vain olen vanha. Kekkonen oli saman ikäinen kuin Stubb tullessaan presidentiksi ensimmäisen kerran. Jos jonkun mielestä on liian nuori, niin se vika hoituu ihan itsestään. Viisautta ja voimia vaan uudelle presidentille! Ja Jumalan siunausta, elämme vaarallisia aikoja.