Tyttärentytär pyysi isoäitiään kertomaan lapsuudestaan: Mummo millaisia leikkejä leikitte lapsena? Mummo kertoi: Lapsuuteni osui 30-luvulle, jolloin kaikesta oli pulaa ja puutetta. Leluja ei hankittu lelukaupasta tai ostettu muualtakaan, vaan lelut olivat itsetehtyjä. Nukke oli äidin valmistama mollamaija ja nukenvaunut papan vanerista valmistamat. Mummo muistelee: Leikimme yleensä naapurin lasten kanssa ulkona ja tavallisimmin erilaisia pallopelejä. Kesäaikaan uiminen läheisessä joessa oli jokapäiväinen harrastus. Parhaan ystävän kanssa leikkimökkileikit nukeilla olivat mieluisia.
Tyttärentytär jatkoi kyselyään mummon lapsuudesta: Ketkä olivat mummon parhaita kavereita lapsena? Mummo vastaa: Naapurin lapset olivat parhaat kaverini. Lapsena meillä ei ollut mahdollisuutta liikkua muuten kuin kävellen ja polkupyörällä, joten kovin kauas ei ollut tilaisuutta lähteä tapaamaan kavereita. Ystävät löytyivät naapurista ja koulusta.
Lapsuusvaiheen muistojen jälkeen tyttärentytär halusi tietää: Mitä mummo teki nuoruusvuosinaan? Mummo kertoo: Koulunkäynti oli erittäin merkityksellinen ja vei ison osan päivän tunneista. Koulussa sain valtavasti uutta tietoa ja maailma avautui oman lähiympäristön ulkopuolelle. Äitini vakava sairastuminen ollessani vähän yli kymmenvuotias muutti koko perheemme elämän ratkaisevasti. Pientilan työt ja taloudenhoito jäivät pääasiassa meidän talon tyttärien, minun ja vanhemman sisareni, vastuulle. Hieman vanhempana minulle jäi koulunkäynnin ja kotitöiden ohella aikaa harrastaa nuorisoseuratoimintaa. Siellä kiinnostuin erityisesti näyttelemisestä ja runojen lausunnasta. Ikimuistoinen tilaisuus minulle tarjoutui, kun voitin runolausunnan kilpailun ja palkintona pääsin matkalle Helsinkiin.
Tyttärentytär tiesi mummonsa ahkeraksi käsitöiden tekijäksi. Siksi hän kysyi: Miten sinä mummo tulit opetelleeksi niin monenlaisia kädentaitoja? Mummo vastasi siihen: Pienessä maapaikassa tehtiin mahdollisimman paljon itse. Lampaat kerittiin ja kehrättiin villat itse. Langoista tehtiin lapasia, sukkia, villatakkeja ja -paitoja. Kuluneet kankaat leikattiin matonkuteiksi ja matot kudottiin itse. Lakanat kirjailtiin vanhaan malliin ja pitsit lakanoiden tai pöytäliinojen reunaa virkattiin itse.
Tyttärentytär: Pitääkö paikkansa tieto, että halusit kouluttautua käsityönopettajaksi? Mummo: Pitää paikkansa. Haaveeni oli käydä koulutus ja perustaa kotipaikkakunnalle ensimmäinen käsityöliike, josta voi paitsi hankkia käsityötarvikkeita, myös tilata valmiita käsityötuotteita. Kävinkin Hämeenlinnassa Wetterhoffin käsi- ja taideteollisuusopistossa valmentavan vuoden kurssin. Kotoa ei kuitenkaan löytynyt varoja lisävuosien kustantamiseen ja koulutuspolku katkesi siihen. Äitini sairaus oli edennyt eikä hän jaksanut kotitilan töitä. Jouduin palaamaan kotiin ja ottamaan työt vastuulleni. Vanhempi veljeni oli meistä kolmesta sisaruksesta ainoa, jonka koulutus kyettiin rahoittamaan ja sekin kovalla työllä. Hän opiskeli Helsingissä agronomiksi. Käsitöiden teko jäi kuitenkin ahkeraksi harrastukseksi koko elämän ajaksi.
Tyttärentytär: Perheessä oli seitsemän lasta ja kotityöt veivät paljon aikaa. Miten ehdit tehdä käsitöitä kaiken muun ohella? Mummo: Kyllähän se usein meni myöhään iltaan ja usein yöhönkin, jos halusin ommella tai tehdä muita käsitöitä. Ompeleminen pelasti lapsilauman vaatetuksen. Tein kaikki arki- ja juhlavaatteet, sisä- ja ulkovaatteet omin käsin lasten lapsuus- ja kouluvuosien ajan. Erityisesti muistan koulun joulu- ja kevätjuhlia edeltävät illat ja yöt. Ompelin jokaiselle tytölle juhliin uudet mekot sekä pojille housut ja paidat. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten ehdin ja jaksoin, mutta ajattelen että mieluisaa työtä tekee vähän yli rajojensakin.
Tyttärentytär: Jatkuiko käsityöharrastus myöhemmin ja eläkevuosinakin? Mummo: Kun kaikki lapset olivat muuttaneet omilleen, jäi enemmän aikaa harrastukseen. Menin Kansalaisopistoon erilaisille kursseille. Tein erilaisilla tekniikoilla lasitöitä, kelloja, maljakoita, vateja, tiffany-lasitekniikalla ikkunakoristeita. Liityin kudontaryhmään, jolla oli oma paikka ja useita kangaspuita koulun tiloissa. Siellä tein poppanoita ja tietysti räsymattoja. Haastavin kurssi oli kansallispukukurssi, jonka aikana ja jälkeen tein parikymmentä erilaista kansallispukua kaikille lähisuvun naisille ja miehille kansallispukuun kuuluvat liivit. Tytöille tein erikokoisia pukuja sen mukaan kuin he kasvoivat. Sinäkin sait oman Munsalan ”Elovena-tytön” puvun ja äitisi sai Raja-Karjalan puvun. Kansallispukujen kankaat kudottiin, pitsit virkattiin, revinnäiskoristelut ja kirjailut tehtiin omin käsin. Tästä kansallispukuhankkeesta ja aikaansaannoksista olen todella ylpeä itsekin. Puvut kestävät sukupolvien ajan ja siirtyvät seuraaville. Nykyisin keskityn lähinnä lapasien ja sukkien kutomiseen lapsenlapsille ja lapsenlastenlapsille. Olen iloinen, että kykenen vielä tekemään käsitöitä vaikka rajoitetustikin.